Nyt, kun on iso höyry päällä sote-keskustelussa, voisi tuoda esiin yhden näkökulman: byrokratian. Varsinkin nykyiset mielenterveyspalvelut on karsittu niin minimiin, että on jouduttu rakentamaan valtava byrokratiakoneisto estämään niiden hoitoonpääsy, jotka eivät täytä jatkuvasti kiristyviä kriteereitä. Raportointi-, palaveeraus- ja kriteerientutkintakoneisto, jonka pääasiallinen tarkoitus on pitää mahdollisimman moni hoitoa tarvitseva ulkona hoidon piiristä. Jos et ole akuutissa vaarassa tehdä itsemurhaa/murhaa ja jos tämän lisäksi lähipiirisi ei ole kauttaaltaan juoppoja ja narkkareita, vaan pystyvät edes jollakin tavalla järjellisesti tukemaa sinua, älä unelmoikaan pääseväsi hoitoon julkisella puolella. Älä edes siinä tapauksessa, että olet lapsi.

Esimerkki elävästä elämästä:

Tämä esimerkki on siitä onnellinen, että potilas saa kuin saakin hoitoa, joskus, kunhan saadaan byrokratia kuntoon. Potilas on nyt 9 -vuotias. Potilaan äiti on pyytänyt potilaalle apua ensimmäisen kerran silloin, kun potilas oli 8 kk ikäinen. Tuolloin  asia kuitattiin lähinnä äidin hysteerisyytenä ja väsyneisyytenä, ja kehotettiin tarkistamaan perusasiat. Jotka sivumennen sanoen oli tarkistettu jo aikoja sitten. 3 vuoden iässä potilaan päiväkodissa kiinnitettiin huomiota tilanteeseen, ja kun sieltä, puolueettomalta taholta kannettiin huolta potilaasta, oli terveydenhuollossa otettava tilanne tosissaan. Tosin perheneuvolan kautta mentiin, se oli kaikkien mielestä nopein tie saada asia eteenpäin. Jono perheneuvolaan oli vain noin puoli vuotta. Potilaan äiti yritti kiirehtiä ensimmäisen ajan saamista soittamalla ja kertomalla, että tilanne on todella huono, ja huoli otettiinkin vakavasti. Mutta koska oli tulossa kesälomat ja kaikenlaisia kiireitä, ensimmäinen aika oli joskus puolen vuoden kuluttua kaikesta huolimatta. Samalla potilas siirrettiin päiväkodissa integroituun ryhmään saamaan vähän enemmän tukea olemiseensa kuin vain tavallisessa ryhmässä.

Perheneuvolan kautta avautui hiljalleen pääsy ensin neuvolapsykologille sekä myöhemmin sairaalan pienten lasten psykiatrisen asiakkaaksi. Toki päätöksiä siitä, että potilas täyttää avun ansaitsemisen kriteerit, seurasi hakuaika, sitten hyväksyvä päätös, ja vielä ensimmäisen ajan odottelu. Sitten tehtiin tutkimuksia, eli päästiin itse asiaan. Tutkimuksissa todettiin monenlaisia asioita, ja potilaan nuoren iän vuoksi päädyttiin hakemaan tietynlaista, lyhytjaksoista terapiaa.

Eli ensin tutkitaan, sitten istuu alas aina vuorollaan jokunen työryhmä, joka arvioi tilannetta, ja jos lopulta päädytään siihen, että potilas ansaitsee saada hoitoa, tehdään päätös hoidon hakemisesta. Ja hoitoa haetaan. Vaikka sitä hakee julkinen puoli, ja terapiankin kustantaa julkinen puoli, asia ei suinkaan ole niin yksinkertainen, että sitten, kun on päätetty potilaan olevan terapiaa vailla, alettaisiin etsiä vapaata terapeuttia ja terapia alkaisi. Kaikkea vielä! Julkinen terveydenhoito hakee julkiselta terveydenhoidolta (psykoterapiakeskukselta) terapiaa. Eli julkinen terveydenhoito perustelee julkiselle terveydenhoidolle terapian tarpeen. Siitä ei ole tietoa, mikä prosessi käydään psykoterapiakeskuksessa, mutta oletettavasti se on pitkä ja hankala, koska päätöstä sieltä saa odotella odottelemasta päästyään. "Vasen käsi" tutkii potilaan ja pyytää "oikealta kädeltä", joka ei ole potilasta nähnytkään, lupaa terapiaan. Kun se tulee, viimein, on enää ongelmana löytää terapeutti, jonka on mahdollista sisällyttää aikatauluunsa uuden potilaan terapiat. Terapia on aina pitkä prosessi, joten paikkoja ei avaudu välttämättä kovin nopeasti. Ostopalvelukin on mahdollista, ja tämän kyseisen potilaan kohdalla päädyttiin jossain vaiheessa myös siihen. Sen ensimmäisen lyhyen terapian jälkeen, kun todettiin, että toisenlainen terapia olisi parempaa juuri tälle potilaalle. Tietysti tutkimusjakson ja muutamien kokousten jälkeen.

Kun toinen terapia päättyi, päättyi pian myös asiakkuus pienten lasten psykiatrisella. Nimittäin potilas täytti 7 vuotta ja aloitti koulun. Neljä vuotta oli istuttu erinäisissä palavereissa, tutkittu potilasta ja todettu asioita, mutta kriteerit eivät riittäneet siirtää potilasta suoraan pienten lasten puolelta lasten ja nuorten puolelle. Ulos systeemistä, hus! Onneksi potilas näytti jo ennen koulun alkamista, kesällä, kouluterveydenhoitajan luona parasta osaamistaan lähinnä hyppimällä kyykkyhyppyjä hermostuneesti koko vastaanoton ajan ja olemalla ottamatta osaa mihinkään. Lähete lääkärille, sieltä sitten sinne lasten ja nuorten puolelle. Toiveena aloittaa adhd-lääkitys.

Potilaan äidin toiveena oli aloittaa lääkitys ennen koulun alkua. No mutta. Lääkäriaikaa ei saatu ennen syksyä. Joten ei saatu lähetettäkään. Koulun alettua päästiin lasten ja nuorten puolelle tutkimuksiin. Tutkittiin, ja huolella tutkittiinkin, onneksi. Lääkitystä ei voitu aloittaa, koska potilaan isä vastusti asiaa. Meni vuosi keskustellen, palaveeraten, tutkien. Tehtiin psykologiset tutkimukset ja sen jälkeen neurologiset. Saatiin tuloksia. Mietittiin toimenpiteitä. Palaveerattiin myös koulun kanssa. Taas puoli vuotta meni asioista sopien milloin minkäkin kokoonpanon kanssa. Potilas voi vaihtelevasti, jossain vaiheessa koulu sujui mallikkaasti, eikä suuria ongelmia ollut. Sitten ongelmat alkoivat toden teolla. Potilaan tila huononi radikaalisti, ja koulussa opettajat olivat hyvin huolissaan. Saatiin aloitettua lääkitys, isä lakkasi vastustamasta sitä. Haettiin sellaista terapiaa, joka on mahdollista saada nopeammin. Istuttiin alas ja mietittiin vaihtoehtoja, mitä voitaisiin nopeasti tehdä potilaan hyväksi. Päädyttiin siihen, että paras vaihtoehto potilaan kannalta olisi sairaalakoulu. Toki osastojakso olisi ollut vielä parempi, mutta kun kriteerit eivät riittäneet. Siis se, että potilas vietti päivät koululuokassa pulpetin alla istuen tai maaten, kykenemättä ottamaan kontaktia kehenkään, itkun partaalla ja myöskin vailla kykyä vastaanottaa minkäänlaista lohdutusta, ja vielä ajoittain luonteensa vastaisesti hyvin aggressiiviseksi heittäytyen, ei riittänyt kriteeriksi. Ei, koska katsottiin, että potilaan äiti pystyi tukemaan potilasta kotona. Eli ei ollut alkoholisoitunut tai narkomaani, tai muuten vain elämäänsä eksyksissä huiteleva hullu. Tosin potilaan äiti kävi töissä, eikä mitenkään voinut tukea potilasta silloin, kun tämä kyhjötti päivät pulpettinsa alla kuohuttavien itseinhon, häpeän ja voimattomuuden tunteiden vallassa.

Toiseksi parhaasta vaihtoehdosta sairaalakoulun jälkeen olivat hoitava taho ja koulu kovin erimielisiä. Hoitava taho tiesi, että kuuden viikon etappi-luokka ehdottomasti tekisi vain potilaan tilan entistä pahemmaksi. Koulussa puolestaan haluttiin siirtää potilas vaikka etappiin, koska koululla ei kertakaikkiaan ollut enempää resursseja tukea potilasta. Opettajan lienee hankalaa katsella päivästä toiseen lasta, joka kyykkii henkisen kuilun partaalla pulpettinsa alla valmiina purskahtamaan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Varsinkaan, kun lapsi ei kykene vastaamaan mihinkään yrityksiin ottaa kontaktia, ja taas toisaalta opettajalla on parisenkymmentä muutakin oppilasta, joten yhden, yhteistyöhaluttoman, kanssa ei vain voi viettää koko päivää. Ongelma.

Potilaan äiti ei halua potilasta etappi-luokalle, koska se ei ole potilaan kannalta paras ratkaisu. Mutta koska paras vaihtoehto, sairaalakoulu, ei onnistunut resurssipulan vuoksi, etappi-mörkö häämöttää edelleen. Hoitava taho luottaa lääkitykseen ja terapiaan, joka ei ole vielä alkanut, koska psykoterapiakeskus hilloaa päätöstä koneistossaan. Potilaan äiti on neuvoton, koska näkee lapsensa tarvitsevan apua, mutta kriisissäkään sitä ei saa, koska kriteerit eivät täyty.

Samaan aikaan potilas istuu tai makaa pulpettinsa alla ja yrittää olla purskahtamatta itkuun. Luokkatoverit vähän ihmettelevät, mutta lienevät jo tottuneet tilanteeseen.

Kriteerit eivät riitä. Palavereja on pitämättä. Julkinen mielenterveyshuolto on kehitellyt säästösyistä sellaiset kriteerit, että vain välittömässä hengenvaarassa oleva saa hoitoa. Muut odottavat valtaisan byrokratiakoneiston rattaiden pyörimistä. Koneiston, jonka on tarkoitus varmistaa, ettei yksikään hyvin tiukkoja kriteereitä täyttämätön vahingossakaan pääse hoitoon.

Olisi se nyt hullua puuttua tilanteeseen ajoissa ja hoitaa potilas nopeammin ja halvemmalla. Parempi odotella, josko potilas menisi vaikka psykoosiin.

Ihan vaan heittona: mitä, jos osa niistä resursseista, jotka käytetään kriteerit täyttämättömien hoidon estämiseen palaveeraten ja hidastellen, käytettäisiin varsinaiseen potilaiden hoitamiseen? Jos vain voisi saada hoitoa silloin, kun lääkärin mielestä hoidolle on tarve?

Ja lopuksi: tällä potilaalla on alusta asti ollut ympärillään hyviä ja välittäviä ihmisiä niin kotona, päiväkodissa kuin koulussakin. Ja myös hoitavan tahon ihmiset ovat ymmärtäviä ja ihania. Jokainen ihminen tämän potilaan ympärillä luultavasti haluaisi auttaa ja tukea, ja tekeekin niin niissä raameissa, jotka sekä koulun että terveydenhoidon kriteerit sallivat. Hyvä sekin. Vastaan ei ole tullut ihan alun neuvolakäyntien jälkeen yhtäkään ylimielisesti tai vähättelevästi suhtautuvaa ammattilaista. Mutta kun ne kriteerit ja se byrokratia.